Alkukesän ainoa vapaa viikko, joten ei auttanut muu kuin alkaa suunnitella reissua. Saariselkä tuntui houkuttelevalta, joten sinne siis!
Aikaa on varsin vähän, vain viisi päivää, mutta johan sitä siinä ajassa reipasta tahtia kävelee melko reissun. Suunnittelin montakin vaihtoehtoa, mutta toteuttamiskelpoisimmalta vaikuttaa tämä viimeisin.
Aloituspaikaksi ajattelin jälleen Kiilopäätä, sinne kun pääsee varmasti perille asti, Aittajärvestä ei ole varmuutta, enkä tiedä osaisinkokaan sinne. Ja onpa tuttu paikka aloittaa. Ensimmäisenä päivänä jää kävelyä reilusti, aikomuksena on päästä Lankojärvelle asti täältä Oulusta. Toisena päivänä sitten Porttikosken kautta Sarviojan seutuun, josta kolmantena päivänä Pirunportti, Paratiisikuru ja Sokosti ja sitten arvattavasti Luirolle. Enää on sitten kaksi päivää, joiden aikana takaisin kotiin, luultavasti Lankojärven kautta. Reittiä on helppo muuttaa tarvittaessa ja toisena päivänä varsinkin, kun näkee, miten voimia riittää. Keskiviikosta tulee kova päivä, tunturien ylitystä lähes koko ajan.
Kuukauden perästä nähdään, mitä reissusta tuli..
Ja sitten... puolitoista kuukautta myöhemmin...
2.6. maanantai
Herätys aamulla seitsemältä, ulkona +10 astetta ja aurinkoista. Sepe soittaa ovikelloa jo kohta. Aamukahvia, leipää ja liikkeelle, kun kello näyttää 8.30. Rovaniemelle saavumme yhden kahvipysähdyksen jälkeen puolen päivän aikoihin ja suuntaamme citymarkettiin ostamaan viimeiset tarvetavarat; sinappia, makkaraa, pehmeää leipää, Sepe ostaa pyyhkeen, kun unohti sen muasta. Itse ostan kaukonäköisesti ilmatäytteisen patjan.
Saariselälle ehdimme kolmen pintaan, matkalla käymme jälleen kahvittelemassa, nyt Sodankylän tutussa sotkussa. Kahdet suklaamunkkikahvit ja neekerinmuisku 2.80 :) Kävelemään pääsemme puoli neljän tienoilla aurinkoisessa säässä. Polku on kuiva, lumilaikkuja alkaa kuitenkin heti näkyillä pitkin rinteitä. Alkumatka menee tunnustellessa, porokämpälle tulemme melko nopeasti. Emme edes käy siellä, vaan jatkamme latu-uraa kohti Rautulampea. Ensimmäisen huipun saavutettuamme pidämme ensimmäisen tauon vaelluksellamme. Huokaisemaan laittaa, harjoittelu on jäänyt viime aikoina todella vähiin. Vieressä täydennämme vesipullot hienossa lammikossa. Laskeudumme mäen alas ja ylitämme Suomujoen alkupuron. Taas mäki ylös Tappeluvankkaan jonka toista puolta hieman taas "oikaisemme" tapamme mukaan vähän jyrkemmästä kohdasta kuin mitä polku olisi mennyt. Maisemia ehdimme katsella, korkealta näkyy Sokosti ja Tuiskukurun suu.
Pian saamme näkökontaktin Rautulammen puuvajaan ja kohta itse kämppään. Hiljaiselta vaikuttaa kiikareitse. Koska päämääränämme on Lankojärvi, jatkamme polun kaartaessa suoraa kohti ojaa. Aluksi tosin aiomme kiipeillä Käyräselän puolella puurajan yläpuolella, mutta maantasalla on niin paljon kituisia koivuntapaisia, että päätämme ylittää ojan kapeammalla kohdalla ja jatkaa lopun matkaa polkua.
Sopiva ylityskohta löytyykin kohta. Oja mutkittelee ja eri haaroja saa muutaman ylittää, että toiselle puolelle pääsee. Sitten vaan polkua pitkin, jota tuntuu riittävän liiaksikin asti. Ruokatauko olisi tietysti ollut paikallaan, mutta emme malta pysähtyä. Lopulta mökki häämöttää hieman ennen yhdeksää. Yksi taivaltaja on sattunut samaiseen mökkiin. Kengät pois ja huuhtomaan jalat. Totuttuun tapaan paistelemme makkaraa iltapalaksi ja käymme melko pian nukkumaan. Olkapäitä särkee. Nyt tulee sitten testattua uusi alustakin ja onkin erittäin hyvä. Tosi makeiden yöunien jälkeen on mukava herätä, kun ei koske mihinkään ja on vetreässä kunnossa!
3.6. tiistai
Aamuyön unta hieman häiritsee yksinäisen vaeltajan lähtö puoli viiden kieppeillä, mutta mökin jälleen hiljennyttyä uni jatkuu. Hyvin maittaakin, heräilemme puoli kymmenen tienoilla. Aurinko paistaa, lämmintä 15 astetta, tuuli on yltynyt. Aamukahvia keittelemään, loppujen makkaroiden paisto pannulla ja pikkuhiljaa menoksi pitkin rantaa kohti pohjoista. Päämääränä tänään Sarvioja, matkaa n. 15 km. Liikkeelle pääsemme yhdentoista aikoihin.
Joen varsi on yllättävän raskasta ja hidasta kulkea. Tuntuu, että matka ei edisty lainkaan. Taukoa pidämme toisella tulipaikalla Porttikosken mökkiä vastapäätä, matkaan vierähti toista tuntia vaikka sitä oli viitisen kilometriä. Sillalle on matkaa kilometrin verran ja tuumimme, että jos mökille olisi matka, niin tuosta menisimme yli tavalla tai toisella. Laitamme päiväruuan, jokin spaghettiateria jälleen ja tietysti kahvia.
Sillan ylitettyämme polku löytyy metsästä jonkin matkan päästä, kun suunta on jotakuinkin kohti Sotapäätä, siis suoraa metsään kartan lammikoiden väliin. Mikä polku lie, kohta se kuitenkin katoaa, eikä enää löydy ainakaan kulkemastamme suunnasta. Pidämme muutamaa lammikkoa maamerkkeinä ja kierrämme jotakuinkin korkeuskäyrää pitkin Peurapään pohjoisrinnettä Sotavaaranojan puolelle, jossa laskemme polulle hieman ennen tulipaikkaa. Taas kahvituttaa ja ei kun Trangiaan tulet ja keittoon. Taas löytyy mukavasti silta, jota pitkin näppärästi ojan yli ja kohti Maantiekurua polun haarautumista ylämäkeen tähyten. Taas tuntuu matka pitkältä ja lopulta sitten polku lähtee nousemaan. Varsin sopivan tuntuinen mäki, hieman jyrkähkö aluksi, mutta nopeasti loivenee ja ylös mennään yhdellä pysähdyksellä. Päältä hetken huippujen ihailu ja alas, kun taas alkaa painamaan matka jaloissa ja hieman tihuuttelemaan vettäkin. Sudenpesällä pienesti pysähdymme ja jatkamme Sarviojalle. Mökissä on 8 ihmistä, mutta mukavasti sovimme yläpetille ovensuuhun ja tilaakin vielä jää. Vuorollamme laitamme iltaruuan, riisiä ja kuivattua jauhelihaa, ja jälleen piakkoin nukkumaan. Ulkona satelee edelleen hiljalleen.
4.6. keskiviikko
Yö meni lämpimästi, heräilimme varmaan puoli kahdeksan tietämillä hiljaiseen sateeseen. Laitamme puuroa ja kahvia aamupalaksi ja teemme lähtöä yhdeksän perään. Ylityspaikka löytyy hieman ylävirtaan helikopterin laskeutumispaikan kohdilta. Kiviä pitkin yli, melkein kaatuen. Samasta kohdasta polku lähtee nousemaan Vaulopään sivuitse kohti Paratiisikurua. Kiivetessämme mäkeä alkaa sade laantua ja lakkaa kohta kokonaan. Polku haarautuu välillä, mutta ainakin näyttää siltä, että haarat tulevat taas yhteen. Ojan varteen päästyämme pidämme haarakohdassa kahvipaussin. Tunturissa on sumua, huiput on piilossa, tuulee melko kovasti.
Paratiisikuru oli tämän reissun tavoite nähdä. Siispä ojan vartta eteenpäin. Ojan varsi on rehevää, koivikkoista. Kesällämmällä ja syksyllä varmasti hienon näköistä. Alempi lampi on sula, vihertävä. Nousun jatkuessa kohta sitä ei enää juuri näy. Vesi on kovertanut lumeen hienon uoman tullessaan ylemmästä lammesta. Ylhäällä on todella märkää, menemme keskeltä polkua ja melko loikkimalla pääsemme reunan kuivemmalle osalle. Ylempää lampea ei näy kokonaan, vesiputous peittyy usvaan.
Valitsemme melko haastavan reitin ylös länteen, välillä tuntuu, että lähtö tulee, kun kivet meinaavat lähteä vyörymään. Selviämme kuitenkin rinteen päälle ja jälleen kaarrattelemme korkeuskäyrää hitaasti nousten kohti Lumipään huippua. Kivikkoa on melkein koko matka. Kipuamme kivikon yläpuolelle 50-100 metrin näkyvyydessä ja yritämme sattua Lumipään ja Siliäselän huippujen väliselle kohdalle, mistä päätämme lähteä kohti Pälkkimäojaa, kun tällaisella näkyvyydellä ensinnäkin eksyisimme ennen Sokostia ja toisekseen maisemissa ei ole paljon katsomista. Hetken empimisen jälkeen lähdemme oikeaan suuntaan. Pälkkimäojan latvojen lähtöpaikkojen rinteet näyttävät oikeinkin laskukelpoisilta, jos vain olisi lunta. Ohitamme kaksi ojista ja seuraavan satulan ylitettyämme näkyy jo ojanvarsi alhaalla. Keli alkaa siis selkiytyä. Sitä mukaa, kun laskeudumme kohti ojaa, sää selkeytyy ja alas päästyämme on näkyys huipuille jo hyvä. Laskeutuminen painaa jo tässä vaiheessa päivää kovasti jaloissa, joten reitin muutos on ihan hyvä valinta senkin suhteen.
Päivän ruokatauon pidämme mielestämme kartan mukaisella tulipaikalla, jossa ei ole kuin nuotiopohja, ei puita. Ohi kulkee Luirolta päin kaksi vaeltajaa, jotka menevät kymmenen metrin päästä menojaan. Ruuan jälkeen jatkamme ja kohta on uusi tulipaikka ja ojan takana uusi laavu. Poronerotuspaikalla pysähdymme hetkeksi ja jatkamme metsäreittiä Luirolle. Sokosti vilkkuu metsän takaa aivan kirkkaassa säässä. Maasto on nyt tasaista ja tekee jaloille ihan hyvää vain mennä ees taas liikoja nostelematta. Sokostinojan jälkeinen pätkä tuntuu taas todella pitkältä, mutta viimein mökit näkyvät. Miksi ihmeessä matkanteko on niin raskasta? Viiden kieppeillä olemme perillä. Paikalla on muutamia ihmisiä, vanhempi mies, nuorempi mies ja ulkomaalainen nainen, jotka kaikki ovat tulleet Tuiskukurun suunnasta. Illalla vielä paikalle tulee Maantiekurun suunnalta neljän tytön porukka.
Sauna on lämpimänä, jonkin aikaa odoteltuamme pääsemme hikoilemaan. Illalla paistamme nuotiolla tihkusateessa tikkupullia. Tuuleskelee. Joutsenien mekkala kuuluu järveltä.
5.6. torstai
Aamulla heräilemme seitsemän aikoihin. Jälleen puuroa ja kahvia ja liikkeelle melko nopeasti puoli yhdeksän aikoihin. Luiron ylitys on ainoa kahlaus tällä reissulla. Reitti on nyt jo tuttua edelliseltä reissulta ja vauhtikin on sen mukainen. Tai ainakin tuntuu siltä. Menemme suorinta polkua, emme lähde kiipeilemään tällä kertaa Ampupäiden yli. Loppumatkassa ojan ylityksen jälkeen pääsemme todistamaan metson ja kanadalaistytön tuttavuuden tekemistä. Metso antaa tytölle kyytiä. Tilanne rauhoittuu nopeasti, kun saavumme paikalle, metso ärhentelee kuitenkin koko ajan meillekin, pysyy kuitenkin vähän matkan päässä ja antaa kuvailla itseään. Jatkaessamme matkaa se tulee vielä hieman perässä, kuin sanoakseen, että voitin!
Matkaan Tuiskulle meni parisen tuntia, pidämme paussia jälleen ja syömme kunnolla, kun matkaa on vielä jäljellä Suomunruoktulle. Mökillä on neljä miestä, joista kaksi jatkaa matkaa hieman ennen meitä. Parin tunnin tauon jälkeen lähdemme nousemaan Pikkutunturien kylkeen. Matka joutuu taas nopeasti ja kohta olemme Vintilänojan varressa. Sitäkään ei pitkään kestä, kunnes Kotalammen rannassa pidämme jälleen kahvittelutauon, matkasta suoriuduimme tunnissa ja kolmessa vartissa. Vastaan tulee kolmihenkinen perhe. Seurailemme Suomujokea, yli pääsemme jälleen siltaa pitkin ja enää on pikkumatka leveää uraa mökille, jossa olemme viiden seudussa. Taas porukkaa on jonkin verran, isä ja tyttö, vanhempi mies ja kanadalainen. Pikkuhiljaa kokkailemme iltaruokaa ja teemme jälleen tikkupullia. Aurinko paistaa. Kielikylpyä tulee, kun kansallispuistosta tutkimusta tekevä kanadalainen juttelee englanniksi.
6.6. perjantai
Viimeinen päivä. Aamulla heräämme auringonpaisteeseen. Ylös nousemme jo ennen seitsemää. Lämmintä on ja lähdemme ennen kahdeksaa itäpuolen polkua. Kohta siirrymme joen varteen etsimään sopivaa ylityspaikkaa, joka toista kilometrin päästä löytyy. Hieman saamme kengät märäksi ja tietysti viidenkymmenen metrin päässä olisi ollut kohta, josta olisi päässyt kuivin jaloin. Toisella puolella kuljemme alempia polkuja, emme nouse kartan polulle asti. Menemme polun risteyksen lähellä olevalle laavulle syömään. Maanantaina seuraamamme latu-uran kepit näkyvät rinteessä, sieltä emme laavua onnistuneet näkemään.
Jatkamme ojaa seuraillen ja kohta lähdemme nousemaan rinnettä kohti Niilanpäätä. Nousua riittää ja jaloissa painaa. Kaksi viimeistä päivää on kuitenkin ollut jo ihan hyvä kulkea, ensimmäiset päivät oli näihin verrattuna ihan piinaa. Ylitämme hiihtouran ja kohta polun ja nousu jatkuu. Niilanpäällä pidämme suklaatauon ja tähyämme Kiilopäätä. Koitamme laskea laskun ja nousun määrää, mutta onnistumme laskemaan päin seiniä. Pystysuunnassa matkaa tuli melkoisesti. Tunturien välissä on mukavannäköisiä lampia. Kiilopäällä ei satu olemaan ketään, otamme yhteispotretin automaattilaukaisulla. Vielä portaita alas, vastaan tulee Kiilopään kävijöitä.
Auto löytyy taas parkkipaikalta. Matka kotiin sujuu joutuisasti yhdellä pysähdyksellä napsulla. Seuraavana päivänä jatkan vielä Saarijärvelle, jossa sunnuntaina tulemme Oulun Ensiapuryhmän ammattilaisjoukkueella Ensiavun SM-kisoissa viidenneksi koskaan ennen yhdessä toimimattomalla ja kisaamattomalla joukkueellamme.
Mukana oli jälleen Sepon suunto, jolla tällä kertaa mittailtiin nousuja ja laskuja. Samalla saimme suunnilleen matka-ajat ylös. Sen mukaan nousuja tuli yhteensä 1610 metriä, kun taas alaspäin tulimme 1575 metriä. Jotenkin kuitenkin satuimme autolle, vaikka jäimme 35 metriä ylemmäs. Päivänaikaisista kelinmuutoksistahan tämä johtuu, kun ilmanpaineesta kone yrittää korkeudet päätellä. Matka-aikaa mittauksen mukaan tuli 36 tuntia, taukoja tästä ei ole ainakaan kaikkia vähennetty, eli kävelyaikaa oli selvästi vähemmän. Matkaa tuli laskujeni mukaan n. 85 km.
