Yhteisreissu rvan ja koirien kanssa.
Sunnuntai 26.8.2007
Ajettuamme edellispäivänä Oulusta Sodankylään, ja vallattuamme tulevan kotimme, olimme valmiita tulevaan koitokseen. Edessä oli suunniteltu vaellus Aittajärveltä Kiilopäälle ja ruokaa varattuna 4,5 päiväksi. Aamupäivän pakkailimme tavaroita, kummasti siihen kuluikin aikaa, vaikka tavarat oli jokseenkin katsottu jo Oulusta lähtiessä. Viime tingassa hoksasimme, että ruokailuvälineet lautasineen ja lusikka-haarukka-veitsisarjoineen puuttuivat kokonaan. Kuksat sentään olimme muistaneet pakata matkaan. Nappasimme haarukat veitset ja lusikat kämpän laatikosta, mutta vain yksi muovilautanen löytyi. Juoksimme läpi kaikki sodankylän kaupat, mutta missään ei ollut ainoatakaan lautasta. Loppujen lopuksi päätimme kelpuuttaa pakasterasian toiseksi lautaseksi.
Koska vaaka ei tullut mukaan, jäi rinkat lähtiessä punnitsematta, mutta jo koirien ruoat, jotka jaettiin puoliksi kummankin selkään painoivat 5kg. 1kg/koira/päivä.
Ajelimme erittäin taloudellisesti kahdella autolla ensin Kiilopäälle, jonne jätimme toisen kulkupeleistä. Sieltä jatkoimme matkaa maasturin kyydittämänä Aittajärvelle ja kello läheni ilta kahdeksaa kun sinne asti pääsimme. Saariselän huikean ostoskeskuksen kohdilla olimme jo niin nälkäisiä, että päätimme täyttää hieman vatsojamme maukkaan kotipizzan sapuskoilla. Täyteen tulimmekin. Aittajärvelle menevän hiekkatien varrella oli sievä lampi, jonka vastarannalla näkyvä auringonlasku viritteli mielemme vaellustunnelmiin. Vaikka usko meinasikin loppua matkalla, pääsimme lopulta Aittajärven parkkipaikalle ja matkaan.
Koirat olivat innoissaan ja virtaisia ja käpsyttelimme ensin jokirantaan, jossa meitä odotti vuolas virta. Tomi kuskasi ensin oman rinkkansa vastarannalle ja takaisin, sen jälkeen vuorossa olin minä ja rinkkani. Yli pääsin, vaikka jalat tuntuivat jäätyvän siihen paikkaan ja onnettomat narunpätkät, jotka riippuivat köydessä, pakkautuivat eteeni niin, että viimeiset kymmenet metrit joutui kävelemään ilman tukia virran vietävänä. Takaisintulo ilman rinkkaa oli huomattavasti helpompi.
Seuraavaksi oli koirien vuoro. Valopäinä ajattelimme, että koska Leevi on painavampi Tomi saa viedä sen ja Taavi pienempänä tulee minun vietävänä. Taavi, innokas vesipeto oli niin innokas, että loikkasi valtavan loikan jokeen ja kiskaisi minut mukanaan. Kas kummaa, löysin itseni joesta vaatteet litimärkinä. Kengät olivat onneksi Tomin kaulalla, joten ne säilyivät kuivana. Pääsimme loppujen lopuksi Taavin kanssa joen yli, mutta se ehti kyllä juosta ympärilläni edestakaisin moneen otteeseen. Leevin piti kerätä hieman rohkeutta ennen kuin uskalsi lopulta tulla ja tuli rauhallisesti joen yli. HUOH, ensimmäinen koitos ohi. Vaihdoin vähän kuivaa ylle ja jatkoimme sitten matkaa rinkat selässä hämärän laskeutuessa yllemme. Ensimmäiset kilometrit tuntuivat loputtoman pitkiltä, rinkka painoi kuin synti ja siitä löytyi jonkin valopään kerrassaan erittäin jalo keksintö, rinkan selkämyksessä oli pieni luukku, josta pystyi säätämään rinkan selkätuen kokoa, tässä oli valtava muovinen osa, joka osui juuri meikäläisen selästä pullottavaan selkänikamaan niin, että joka askeleella tuntui jäytävä kipu. Siinäpä kului matka mukavasti pyyhkeitä ja vaatteita selkään pehmusteeksi viritellessä.
Lopulta stoppasimme muutaman kilometrin päähän jonkin ojan varteen, kun emme enää nähneet mihin astua ja ryhdyimme teltan pystytykseen. Koirat peuhasivat aikansa, söivät appeensa ja me saimme teltan pystyyn. Söimme vähän iltapalaa leipien muodossa ja uni tuli että napsahti ainakin minulle. Yö oli ilmeisen kylmä, koska silkkiturkkimme Leevi tärisi ja värisi vieressäni ja luovutin tyynyksi ottamani takin sen lämmikkeeksi. Taavia ei paljon kylmyys haitannut; ilmeisesti sen peräpäästä väliin tuprahtelevat suitsukkeet lämmittivät niin, että sitä ei palellut. Lisäksi se pikku hiljaa valtasi paikkaani niin että yöllä heräsin kummallisesta asennosta puolesta välistä telttaa, kun Taavi oli osin vallannut paikkani. Leevi taas makasi koko 40 kg:n painolla jalkojeni päällä niin että veri lakkasi kiertämästä. Ah, mikä yö!
Maanantai 27.8.
Aamulla heräsimme vasta 9 maissa ja keittelimme rauhassa puurot. Koirat saivat myös aamusapuskat ja rinkka oli kevennyt jo hieman. Jatkoimme matkaa pyyhkeitä rinkanselkämykseeni viritellen ja edelleen askel oli painava. Koirat kulkivat kohtuullisen kunniallisesti, eivätkä hermot niihin kovin montaa kertaa tainneet mennä. Syömään pysähdyimme matkanvarrelle sattuneelle nuotiopaikalle ja kylläpä se ruoka maittoikin. Matkan aikana kummastelin kovasti kuivuvia käsiäni. Yleensä ihoni ei ole järin kuiva, mutta nyt sormenpääni olivat kuivat kuin korput ja niitä poltteli. Tarkoitus oli jo edellisenä päivänä kävellä Sarviojalle, mutta kun tänä päivänä saavuimme sinne, olimme (no ainakin minä olin) rätti-poikki-väsyneitä. Maisemakin alkoi hämärtyä ja sateen uhka oli ilmeinen, joten päätimme leiriytyä solisevan puron varteen. Ruoan saimme tehtyä vielä ilman sadetta, mutta juuri meidän päästessä kodikkaasti teltan lämpöön, rupesi ropina kuulumaan. Nyt annoin Leeville suosiolla fleeceni lämmikkeeksi ja järjestin itselleni muita tyynytarpeita. Kyllä koirillakin uni maittoi ja pian teltan täytti unelias tuhina.
Tiistai 28.8.
Jälleen kerran Kavasmailla uni maittoi ja heräsimme kun heräsimme joskus yhdeksän tienoilla. Puurot naamaan, ja ei kun ihailemaan Paratiisikurua, melkoinen paratiisi keskellä tuntureita olikin. Kyllä oli ihana vähän verrytellä ilman rinkkoja ja kävelimmekin reipasta tahtia kurun päästä päähän. Päästä löytyi kiva lampi, joka itse asiassa löytyi vasta, kun seisoimme siinä.. niin siis lammessa, vain hivenen heinittyneessä sellaisessa.
Kurusta päästyämme vedimme hieman lisää apetta nassuun ja ei kun tunturiin. Edessä pitkä ja uuvuttava nousu ja Tomilla piti pinnaa kireällä, Tahvo ei oikein ollut järin kuuliainen ja hermohan siinä menee, kuinkas muuten. Kauempaa touhua katseli uljas sarvipäinen porovaari. Pariin otteeseen pysähdyimme rinteeseen ja napsimme suklaata naamaan lohdutukseksi, kyllä taisi porovaarilla käydä vähän kateeksi. Taavi osoitti tunturissa ensimmäiset metsähöperöitymisen merkit nähdessään rinkkaselkäisiä mörköjä alempana rinteessä. Kohta mörköjä olikin sitten enemmän, tällä kertaa sarvipäisiä ja ne tulivat uteliaina kohti meitä ensin toisesta suunnasta ja kohta toinen tokallinen toiselta puolelta. Ensimmäinen kosketus poroihin tällä lapin turneella.
Kun pääsimme huipulle, istahdimme isolle kivelle ja nautimme antaumuksella kiivaasti hupenevaa suklaata. Matka jatkui alamäkeen eikä aikaakaan kun rakas romupolveni alkoi muistutella olemassa olostaan. Alamäki eteni tuskaisen hitaasti kiitos polveni, joka jokaisella askeleella pienessäkin virheliikkeessä vihlaisi niin, että hiki kohosi otsalle. Alas pääsin, kuin pääsinkin ja tasamaalla kävely onnistui paremmin, polvi kuitenkin muistutteli olemassa olostaan aika ajoin. Tunturin alapuolella oli kaunis pieni puro ja aurinkokin näyttäytyi. Pieni virkistystauko teki terää ja koiratkin lököttelivät mielissään. Liottelin nyt jo haavautuneita sormenpäitäni purossa ja lontasin niihin erittäin hyödylliseksi matkatavaraksi osoittautunutta käsirasvaa. Ajatuksiini hiipi muistot eräältä kesältä, jolloin käteni ilmeisesti herkistyivät steriilien lateksipitoisten kumihanskojen käytöstä ja alkoi lateksin metsästys. Ainoiksi mahdollisiksi lateksin lähteiksi keksimme Taavin fleksin, jota välillä pidin käsissäni ja toisaalta rinkan materiaalit, joihin olin kosketuksissa koko ajan. Taavin fleksi eliminoitiin käsistäni ja rinkkaakin koetin vain pidellä harteillani sitä enempiä lähmimättä.
Käppäilimme eteenpäin ja saavutimme puron rannassa olevan laavun. Olimme ylittäneet puron helposta kohtaa ja Laavu oli nyt väärällä puolella. Yritimme etsiä ylityskohtaa, mutta sopivaa ei oikein löytynyt. Kohta äärimmäisen pitkäpinnainen mieheni menetti pinnansa pienet rippeetkin, kun Taavi taas koetteli hermoja menemällä miten sattuu joessa olevien kivien päälle. Leiriydyimme sitten joen rantamille ja keittelimme retkikeittimellä maittavan lounaan. Koiruudetkin nauttivat lounaansa ja lepuuttivat tassujansa sen päätteeksi. Matka jatkui taas ja muutama immeinenkin tuli vastaan, mikä aiheutti Taavissa taas alkukantaisia reaktioita. Haukkui kuin pahainenkin mörönkarkotin.
Jaloissa painoi aamupäivän kipuamiset ja kun Luirojärvelle pääsimme ja siellä ystävällismielinen kanssakulkija toivotti tervemenneeksi saunaan, jota oli ansiokkaasti pitänyt lämpimänä koko päivän jatkuvasti lisää pökköä pesään laittamalla, emme voineet vastustaa kiusausta jälleen kerran poiketa suunnitelmista. Päätimme leiriytyä järven kupeeseen puolen kymmenen kanssatelttailijan kanssa. Hieman epäilytti jättää kaksi isoa koiruutta huteraan telttaan kun ympärillä kuljeksi porukkaa ja olipa yksi koirakin leiriytynyt lähimaille omistajineen. Teltta pysyi kuitenkin pystyssä, tosin itse saimme kunnon haukut tervetuliaisiksi saunasta teltalle käpsytellessä. Sauna itsessään oli kokemus sinänsä, kuuma kuin helvetin tuli, varmaankin asteita lähemmäs 200, koska ainoastaan lattian rajassa pystyi kyyhöttämään eikä edes seisomaan ollut saunassa asiaa, saatikka sitten kiukaan lähelle, johon aiemmin mainitsemani saunaa lämmittänyt mieshenkilö kehotti lisäämään puita, että sauna varmasti pysyy lämpimänä. No eri kiva oli kuitenkin käydä saunassa puhdistautumassa ja vielä kivempi kavuta telttaan ja antaa unien vyöryä sulkeutuneiden räppänöiden viihdykkeeksi.
Keskiviikko 29.8.
Aamu valkeni ja heräsimme virkeinä. Saunanlämmittäjämies oli ilmeisesti lämmitellyt saunaa koko yön ja toivotti meidät jälleen terve menneeksi saunomaan. No, jätimme väliin ja jatkoimme taivallusta kohti Suomun Ruoktua. Alkulämmikkeeksi piti kahlata jälleen pienen vesistön yli, se onnistui ensimmäisen illan koitokseen verrattuna varsin mallikelpoisesti ja jopa minä pysyin pystyssä, tosin tällä kertaa narun nokassa oli Leevi eikä suinkaan villivarsa - Taavi. Maasto oli enemmän ja vähemmän mäkistä ja polveni muistutteli aina välillä olemassaolostaan. Tuiskukurun saavutimme hyvissä ajoin ja siellä taisimme pitää lounastauon.
Paikasta en kyllä muista vähääkään. Tuiskukurusta jatkoimme matkaa kohti suolammikoiden äärellä olevaa laavua. Vähän ennen sinne pääsyä alkoi vettä tipahdella taivaalta ja ehdimme niukin naukin laavulle sateelta suojaan. Onneksi siellä ei ollut ketään ja joiskentelimme sadetta pitäen lämminkuppikeitokset ja nautiskelimme mukavasta hetkestä cappucinojen äärellä vesisateen ropistessa ja koiruleitten nukkuessa.
Tauko venyi kohtuullisen mittaiseksi ja kun sade vihdoin lakkasi, olimme virtaa täynnä jatkamaan vielä Suomun Ruoktulle asti. Loppupätkä mentiin suomujoen varrella, virta vaikutti vuolaalta. Tomi muisteli kalliopätkää vaikeammaksi kuin olikaan ja selvitimme kalliotkin vaivatta. Askel oli kevyt, olihan rinkkammekin kevenneet jo lähes olemattomiin, koirien ruoat kun vähenivät n 1kg/koira/päivä. Vastaan tuli punarinkkainen täti, jota Taavi piti jälleen kimppuun hyökkäävänä mörkönä ja metelöi ja räyhäsi siihen malliin, että heikompia olisi kyllä hirvittänyt.
Suomun Ruoktulla oli jälleen porukkaa melkoisesti, olipa äänekäs ulkomaalaispoppookin, mutta saimme teltan hyvään paikkaan vähän etäämmäksi muista ja ilta sujui rauhallisesti ensin maittavan päivällisen valmistuksessa ja nautiskelussa ja sitten vielä lättyjä paistaessa. Koiruudet oli myös aika väsyksyissä ja nukkua tursottivat onnellisen näköisinä.
Torstai 30.8.
Aamulla pakkasimme leirimme ja läksimme kohti viimeistä taipaletta. Käpsyttelimme ensin jokivartta kohti vähemmän vuolasta suvantoa, jouduimme hieman epähuomiossa väärälle uralle ja olimme menossa hyvää vauhtia hieman väärällä kurssilla, mutta Tomi äkkäsi sen onneksi melko varhaisessa vaiheessa ja johdatteli meidät valtaisilla harppausaskelilla takaisin oikealle uralle. Joenylityspaikka oli myös hieman haussa, mutta pääsimme lopulta kuivin jaloin joen yli ja jatkoimme matkaa. Tarkoitus oli pysähtyä lounastamaan laavulla, mutta sieltä kuului semmoinen metakka, että päätimme suosiolla jäädä vähän kauemmas siitä ja valmistimme pika-aterian erään puun suojissa. Taavi mörköili jälleen ohikulkijoita. Matkaa jatkoimme melko pikaisesti, jotta ehdimme erään vähän isomman seurueen edelle. Tästä alkoikin sitten pitkä nousu kohti tunturia. Nousu meni yllättävän kivuttomasti, pieniä suklaansyöntitaukoja pidellen ja huohottaen. Polku oli aika kivinen, eikä mitään maailman mukavinta käveltävää, mutta matka taittui ripeästi ja ei aikaakaan, kun jo olimme ylhäällä tunturissa tuulessa ja tuiskussa ja yhtä äkkiä ihanassa auringonpaisteessa. Porokämpän aidansuojissa pidimme jälleen suklaan mittaisen tauon, mutta jatkoimme matkaa jälleen melko rivakasti, kun kulkijoita tuli vähän joka suunnasta. Enää vaivaiset muutamat kilometrit ja ne talsimmekin vaudilla. Ennen kuin huomasimmekaan, olimme jo autolla, väsyneinä, mutta onnellisina. Vaihtelimme vaatteet opastuskeskuksen vessassa ja joimme munkkikaffeet päälle. Olo oli voitonriemuinen.
